Yhteistyö: Laila Pullisen veistospuiston 40-vuotisjuhlakesän osana Rakkauden tekoja -monologinäytelmä Lue lisää

Tai enhän minä voi sitä lasta siitä syyttää, mutta joku siinä tuntui siltä että joku korkeampi rankaisee minua siitä että olin halunnut jotain sellaista joka ei minulle kuulu.

Olin valimolla kun se tapahtui. Raskaana oleva nainen on katsokaas aina vaan kuvanveistäjä, jos hän on ollut kuvanveistäjä ennen kun tuli raskaaksi. Olin noussut portaille kiillottamaan teosta, kun kulmahiomakoneen sähköjohto sotkeutui puukenkäni ympäri, ja kaaduin [ottaako kulmahiomakoneen ja esittää – en tiedä?]. En selälleni tai mitään dramaattista, vaan putosin istualleni seuraavalle askelmalle sillä puisella työtasanteella tai portaikolla, jotka olivat rakentaneet siihen veistoksen ympärille.

Tunsin että joku muuttui, että se lapsi muljahti siellä sisällä – ja sitten ei muljahtanut enää. Tai oikeastaan liikkunutkaan.

Kun sitten viimein uskalsin mennä lääkäriin, oli se aivan karmeaa. Se lääkäri – mies, tietenkin – katseli niitä kuviaan ja totesi kuivakkaasti ettei tiennyt mitä sieltä on tulossa. “Ei se nyt mitenkään ihmisen näköinen ole ainakaan: sen pääkin on aivan kolmion muotoinen.” Näytti niitä kuviaan, ja katsoin niitä järkyttyneenä. Vein kotiinkin Magnukselle katsottavaksi, ja tämä yritti rauhoitella että lapsen kallon kudos on pehmeää, ja kovettuu vasta syntymän jälkeen, mutta näin kyllä järkytyksen hänenkin kasvoillaan.

Neljä viikkoa ennen laskettua aikaa aloin tuntea itseni huonovointiseksi. Magnus järjesti minut nopeasti Lastenlinnaan, jossa lääkärit totesivat että lapsen sydänäänet heikkenevät – se piti joko ottaa ulos nyt keisarinleikkauksella tai se menetettäisin. Kiidättivät minut maanalaisia käytäviä pitkin Meilahteen, jossa operaatio tehtiin.

Koska lapsen sydänäänet olivat niin heikot, ei minua voinut nukuttaa tai laittaa minkäänlaista epiduraalia. Koko homma tehtiin paikallispuudutuksella: lääkäri leikkasi sentin kerrallaan, ja aina kun muija huusi tuskissaan niin pahasti, että se näytti siltä että siltä meinaa mennä taju, puuduttivat he seuraavan sentin – ja leikkasivat taas. Varmaan ne adrenaliinit pitivät sen lapsenkin hengissä.

Kun Magnus sitten vei minut pyörätuolissa katsomaan sitä , oli se aivan karmean näköinen. Tunsin kauhua ja inhoa. Keskoskaapissa makasi käsistään ja nilkoistaan sikiöasentoon sidottu laiha ruipelo, kuin nyljetty jänis. Tuli mieleen se Polanskin elokuva [Inho], jossa Catherine Deneuve käy aina katsomassa sitä jääkaapissa lautasella hiljaa mätänevää nyljettyä jänistä. Se näytti ihan siltä.

Joka aukkoon joka sillä oli meni joku letku. En olisi voinut ottaa sitä syliin vaikka olisin halunnutkin. Se makasi kyljellään ja hengitti hiljaa. Hitaasti nouseva ja laskeva rintakehä oli ainoa merkki että se on elossa. Katsoin sen kasvoja, ja ne olivat kuin isällään, mutta pienet ja hauraat, kuin jonkunlainen puoliksi kehittynyt uni hänestä… tai painajainen.

Olin uneksinut semmoisesta pienestä pulleasta vaaleanpunaisesta vauvasta, ja lopputulos oli tuo hädin tuskin hengissä oleva nyljetty jänis. Että tämmöisen minä olin sitten saanut aikaan. Tunsin syyllisyyttä. Siitä että olin halunnut jotain, uskaltanut toivoa. Tämä oli rangaistus siitä, että olin uskaltanut toivoa.

Havahduin siihen etten säälinyt lasta, vaan itseäni.

Ja tunsin sitten syyllisyyttä siitäkin.”

***

Näin kirjoittaa museonjohtaja Jean Ramsay Laila Pullisen vaikeasta ja kivuliaaasta tiestä äidiksi elokuun alusssa LPVK:n ateljeegalleriassa ensi-iltansa saavassa monologinäytelmässä ”Rakkauden tekoja”, jossa Teatteri Vantaan Anne Nielseen pukee päälleen Laila Pullisen työhaalarit ja muuntuu silmiemme edessä kymmenen vuotta sitten kuolleekksi kuvanveistäjäksi.

””Rakkauden tekoja” syntyi melkein vahingossa: dokumentaarista aineistoa koostaeessani tuskastuin virallisten haastattelujen ulkopuolelle jäävään henkilöön, jonka hänen lapsenaan kuitenkin tunsin perinpohjin ja halusin tallentaa ja näyttää, kenties juuri siitä syystä. Harjoituksena kirjoitin muutaman sivuin tekstiä ikään kuin Lailan äänellä – juuri sillä äänellä jota olin kuullut sivusta koko elämäni. Lopputuloksena oli parikymmenen sivun monologi ”Rakkauden tekoja”.

Tekstin kautta Laila alkoi hahmottua sellaisena kuin hänet tunsin ja muistan: elohopeamaisen luovana, täysin pelottomana ja kiihkeän konfrontationaalisena, hysteerisen hauskana ja kipeän rehellisenä. Hän ei pelännyt laittaa itseään likoon todistaessaan jotain asiaa, johon uskoi – oli kyseessä sitten taide tai naisen asema.

Tässä nimenomaisessa monologissa Laila näyttäytyy juuri tällaisena: ristiriitaisena ja määrätietoisena, tuskaisena ja ekstaattisena. Epätäydellisenä, mutta täydellisyyttä tavoittelevana. Lopputulos on yhtä aikaa intiimi ja yleismaailmallinen – aivan kuten Lailakin oli.

Kirjoitin monologin pitkältä mittatilaustyönä Anne Nielsenille, jossa on samaa tahdonvoimaa ja hurjuutta kuin Lailassa – puhumattakaan siitä, että on fyysisesti hyvin samanoloinen ja kokoinen: Lailan haalarit ja puukengät sopivat hänen päällensä, ja ääni hänen suuhunsa ja persoona sieluun.

Kun ensimmäistä kertaa kuulin hänen lukevan roolia harjoituksissa, meni selkääni pitkin kylmiä väreitä: Laila tuntui ilmestyneen huoneeseen, kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen. Myös itse taiteilija tuntui antavan hyväksyntänsä, sillä sillä hetkellä harmaan pilvimassan läpäisi Lailalle ominainen sokaiseva auringonvalo, joka lämmitti meitä lempeästi ja rohkaisi eteenpäin.”

– Jean Ramsay, Nissbackassa 2025

LIPPUJA: https://www.netticket.fi/rakkauden-tekoja-vantaa